K kysyi minulta joskus tässä kuluneen puolen vuoden aikana, että tykkäänkö olla yksinäni, pidänkö siis siitä. Tuolloin en vielä osannut vastata rehellisesti, koska yksin olin ollut vasta muutaman kuukauden tms. Mutta nyt, puolen vuoden sinkkuuden kokeneena, voin vastata että en saatana, en todellakaan. Tai ehkä mä olen vieläkin liian aikaisessa huutamaan että en pidä, eihän puoli vuotta ole vielä mitään, mutta huudanpa silti.

Skorpionipoika haamuilee mielessäni aina välillä, vaikka en sitä haluaisikaan. Toisaalta vituttaa raskaasti, että juttu päättyi miten päättyi (puhumattomuuteen), toisaalta olen vihainen, että mies ei osaa/voi olla rehellinen, saatana (!). Mutta yritän parhaani mukaan olla ajattelematta. Eilen vaivuin taas onnettomaan olotilaan kun erehdyin kuuntelemaan Chapmanin The Promise kipaletta, ja lähetin ko. laulusta lainauksen Kaksoselle. Vastauksen luin vasta aamulla. Ja se oli tietenkin juuri sellainen mitä olinkin osannut jo odottaa; kylmä, vastahakoinen, kaukainen, mitäänsanomaton. Tunsin olevani vihainen Kaksoselle, en mistään mitä hän oli tehnyt tai jättänyt tekemättä, vaan lähinnä yleisesti vihainen. Mietin miksi, ja päädyin tulokseen, että hän ja minä olemme aivan liian erilaisia. Toinen on kylmä rationalisti, toinen tunteiden mukaan poukkoileva.

Saatana. Joku minua ottaa päähän, yleisesti. Olisiko sitten kaiken paskan yhteissumma - muutto takaisin vanhempien luokse, kauhean näköinen huone (kyllä, se on mulle uskomattoman tärkeää että "oma paikkani" on myöskin minun näköinen), järkyttävä työ, yleinen tylsyys, tunne ettei ole rakastettu ja kaivattu, hyväksymisen tunteen puutos, miesten vittumainen käytös, jne.
Mutta kyllä tämä tästä. Olen vakuuttunut siitä. Seuraava etappi on kerätä tarpeaksi rahaa jotta voin ostaa uuden kameran (sormet syyhyää), ja tehdä töitä.