Tässä se taas nähdään. X vietti sekavan illan kaverinsa luona (ilmeisesti), ja nyt kun kysyin että miten meni, oliko mukavaa niin ollaan taas ihan vittupäitä. Joo ei ollu mukavaa, paineet kasvaa (en tajua mistä) ja hajoaa kaikkeen paskaan. No okei. Eihän siinä mitään. Tuntuu vaan, että vaikka haluan näyttää että olen siinä tukena, niin kukaan ei ikinä ota sitä todesta.
Vaikka tiedän, että X haluaa olla yksin, kaipaahan sitä jokainen ajallaan, niin en vain tunnu uskovan sitä. Osa musta pelkää, et se viettää aikaansa jonkun toisen naikkosen kanssa, mihin sillä tottakai on täys oikeusa, mutta silti. En loppujen lopuksi ole edes varsinaisesti mustasukkainen hänestä... en sitten tiedä mistä kiikastaa. Ehkä siitä et X:llä on sosiaalisempi elämä kuin mulla. Dokaamista baareissa duuni kavereiden kanssa jne. Aina se päättyy jollain muotoa dokaamisen. En toisaalta edes kaipaa tuollaista aktiviteettia. *huoah* tiedän. Olen vaikea.
Yritin siinä sitten kysellä, että no mitä jos tulisin hellimään, laittaisin ruokaa, hoivaisin ja silittäisin päätä ja sanoisin että kyllä tämä tästä, kaikki ajallaan. niin nope. Ei kelpaa. Ha, mä olen mustasukkainen jopa siitä ajasta jota se viettää yksinään. Ja mä olen sairas. Kitoos.
Nyt pitää vielä päättää säästänkö rahaa ja käyn koulussa syömässä vai mitä. Argh. Mä haluan jokaisella solullani X:n luo. Haluan vain mennä sinne, vaikka olisin eri huoneessakin, mutta olen sentään samassa asunnossa. Huoah... nyt pistetään sormet ristiin ja toivotaan, että se ei eksy baariin viikolla, ja on ihan oikeasti yksin ja miettii asioita, niin että voisin mennä viikonloppuna käymään.
Mutta tää on aina ollu mulla ongelmana. Mä koen että annan lähes kaikkeni tärkeimmille ja läheisimmille ystävilleni, ja saan takaisin.. noh, en mitään. Esimerkkinä tämä: R vannoin itellensä et menee nimeltämainitsemattomansuomalaisenbändin uudenvuoden keikalle Tavastialle pari vuotta sitten. Noh, totesin et tuossa olis myynnissä kaksi lippua hintaan 140e. vaikka oikeasti lippu maksoi vain 35e. Mä sitten laitoin vikat rahani siihen, ja ostin oman lippuni siitä, vaikka bändi ei niin hirveästi iskekään, mutta vain siksi että R ei joutuisi olemaan siellä yksin. Mh.
Kiva kiitti, mulle riitti.

Käväsin kotonakin taas pitkästä aikaa ja pyyhin pölyt. Jäin siinä sitten katselmaan äitini lapsuus kuvaa. Höröttävät korvat, saparot, pisamia. Mietin, että jokaisella on omat taistelut käytävänään. Äidilläni oli ongelmia koko nuoruusikänsä ajan korviensa kanssa ja niin, äitinsä kanssa. Minulla taas itseni kanssa, lähinnä ulkomuotoni kanssa ja niin, äitini kanssa. En halua, että oma lapseni lisää tuohon listaan "ja niin, äitini kanssa". Helppohan se on varmaankin tässä vaiheessa sanoa, lapsettomana, että haluaa olla omille lapsilleen parempi äiti kuin oma äiti oli. Mutta asia on varmaankin erilainen sitten käytännössä. Tosin tulenhan minä toimeen äitini kanssa, mutta se vaatii aina aika paljon. Lasken useimmiten kymmeneen ennenkuin sanon jotain ja yritän muistaa, että ihminen hänkin vain on, omilla taisteluillaan.