Kuulkaa yhden asian mä teille sanon; jos Brokeback Mountain ei tunnu yhtään teidän elokuvalta trailerin, mainonnan tms. pohjalta, niin mene silti katsomaan se. Mä en muista milloin olisin nähny yhtä koskettavan, mieleenpainuvan ja upean elokuvan. En varmaankaan sitten Amelien jälkeen.
Mä en halua huomata vanhana, että olen tehnyt väärän päätöksen naidessani tai jakaessani elämäni ihmisen kanssa josta en todella, todella välitä. Mutta mitä hyvään suhteeseen sitten kuuluu? Kuuluuko siihen, että kokee voivansa puhua mistä asiasta tahansa toisen kanssa? Kuuluuko siihen se, että voi olla tämän ihmisen kanssa kokoajan, jatkuvasti? Entä rakkaus?
Mä näen usein avioliiton sopimuksena. Sopimuksena jakaa arki yhdessä, hoitaa lapset ja talous yhdessä. Näen sen melko mustavalkoisena, mutta silti. Toisaalta on liittoja, joissa kaiken edellä mainitun lisäksi rakastetaan. Ehkä olen ironinen ja naiivi ajatellessani, että en joudu tekemään mitään saadakseni taas rakkautta, samanlaista kuin minulla ja L:lla oli. Silti jaksan edelleen uskoa, että on paikka ja aika, jolloin olen täysin oikeassa, ja jolloin kaikki iskee yllättäen, kun sitä vähiten odottaa. Silti pelkään, että vielä vuosien päästä istun tässä, kirjoitan tätä samaa tekstiä, ajattelen samaa asiaa, vain enemmän katkeroituneena.
Miehet ajattelevat järjellä, rationaalisesti. Kun he ymmärtävät että suhteesta ei tule mitään, he eivät yritä enää edes saada sitä toimimaan. Kun he näkevät, että talon perustukseen käytetty kivi lohkeilee, eivät he rakenna taloa silti kiven varaan, vaan purkavat perustuksen, ja aloittavat uudelleen. Ehkä kadehdin heitä siitä. En ole varma. Koska naiset yrittävät useimmiten kaikkensa saadakseen edes talon, välittämättä siitä, horjuuko se vai vetääkö se. Koska he ajattelevat, että jos se sitten horjuu tai vetää, sen voi aina korjata. Että rakkaus kaiken kestää.
Mutta ei, näin se ei juuri ole. Rakkaus ei kestä kaikkea.
Kysyin L:lta, että eikö hän ole valmis myöntämään että olen toiminut suhteellisen aikuismaisesti tämän meidän eromme kanssa. L totesi että ei, vaan olen käyttäytynyt erittäin aikuismaisesti. Ehkä siksi, että en halua menettää "kasvojani" kun anelen häntä takaisin, tai siksi että en halua pilata mitä meillä on. Olen yrittänyt erittäin kovaa ymmärtää miesten ajattelu tapaa tässä suhteessa. Pakotan itseni näkemään suhteemme ongelmakohdat, näkemään missä ja mikä meni vikaan. Ja oppimaan näistä asioita. Unohtamatta silti sitä naismaista sinisilmäisyyttä, hyvää uskoa ja toivoa. Vaikka toivon edelleen, että voisin kääntää aikaa taaksepäin, näen että se ei kannattaisi. Koska sillä voisin ajautua suhteeseen jossa ei ole sitä rakkautta. Mutta koska haluan sen, jätän paluun menneisyyteen huomiselle ja pahan päivän varalle. Näin minulla on hänet silti. Ei ehkä fyysisesti, mutta koen että voin edelleen mennä sanomaan hänelle, hei, mulla on paha olla, pidä musta kiinni. Ja totta helvetissä pelkään, että seuraavat seurustelukumppanit eivät tätä yhteyttä ymmärrä. Mutta se on asia josta en tingi. Tulen pakettina, en osina. Saatikaan varaosina.
Ja toivon, että L ajattelee samoin.