Raketit paukku, lapset riehu ja minä nukuin. Kymmenen tienoilla aukes kyynelkanavat, ja kyseltyäni hetken itseltäni, että miksi kaikki on aina niin saatanan vaikeaa juuri minulle, nukahdin. Faija yritti epätoivoisesti saada mua ulos kattomaan vuoden vaihtumista, mutta en todellakaan ollu edes sen verran hyvällä tuulella, että olisin voinu ystävällisesti ja kohteliaasti huudahdella kaikille "hyvää seuraavaa vuotta!". Joten jäin sänkyyn. Heräsin uudestaan rakettien paukkumiseen, katselin sängystä niiden heittämiä varjoja huoneeni seinälle. Mietin kuinka kaksi kulttuuria, jotka kuitenkin ovat näin lähekkäin, voivat olla niin erilaiset. Varokin jos laitat Saksassa kyynerpään pöydälle syödessä, varo jos aloitat ennen muita ruokailun jne. Kaikki tällaset asiat tuntuu musta niin turhilta. Sit rupesin miettimään, että pitäiskö mun ihan vaan kohteliaisuudesta kunnioittaa täkäläistä kulttuuria, ja olla "maassa maan tavalla", vai pitäiskö mun yrittää ottaa heidät huomioon, mutta silti samalla ystävällisesti vaatia heitä kunnioittamaan minun tapojani, vaikkakin heidän maassa. Vaikeaa.

Toivoin, että olisin ollut muualla eilen, vaikka vain yksin kävelemässä viinirypäleköynnösten keskellä. Mutta pelko siitä, että saattais ehkä joutua sosiaaliseen tilanteeseen oli liikaa mulle. Sänky tuntui parhaalta turvapaikalta mitä lähiympäristössä oli sillä hetkellä tarjolla. R:kin sanoi soittavansa, mutta eipä sitten soittanut. No, hyvä että jollakulla oli hauskaa. Oma olo oli lähinnä unohdettu ja ikävä.
Mietin myös, että eipä tuo uusi vuosi ainakaan hyvin alkanut, joten tuskin siis mitään maata mullistavaa on tiedossakaan. Skorpionin luonteeni heräsi ja ärähti, että eikö juuri siksi koska vuoden vaihtuminenkin oli ollut näin surkea, pitäisi uudesta vuodesta tehdä upea ja mieleenpainuva? Sisäinen taistelijani ja näyttäjäni sai heikkoa ääntänsä voimakkaammaksi ja vakuutti minut siitä, että jos en tänä vuonna saa tätä minun surkeuttani loppumaan, voin yhtä hyvin tappaa itseni ensi uutena vuotena, koska silloin olen menettänyt pelin lopullisesti. Hah. Kunpa tämä vain pitäisi, eikä tämä surkea, saamaton, ujo tunne valtaus saisi minusta liian usein, liian suurta voimaa.

Tänään todennäköisesti hengaan sängyssä, käyn kävelyllä (koska sosiaaliseen tilanteeseen joutumisen riski on huomattavasti pienempi kuin eilen illalla) ja yritän mahdollisesti saada tehtyä äikän aineen. Olisi aika mahtavaa.

Huomenna, ellei sitten jo tänään yrittäen estää tylsistymistä, lisää kuulumisia.