Mietin tässä että kun tuo Unikissa kirjoitti hakeneensa lääkkeitä laihdutukseen jne., että miten ihmeessä mä olen jaksanu elää itteni kanssa nämä vuodet? Enhän minäkään nyt varsinaisesti mikään anorektikko ole, en tosin vaarallisesti liikalihavakaan. Mikä siinä on, että suurin osa ystävistäni tuntuvat olevan enemmän kuin sujut itsensä kanssa, mutta mä jumitan edelleen samassa kohdassa missä olin jo teini-iässä.
Taannoinen vierailu paikalliseen H&M:n sai mut taas marssimaan vihaisena pois kaupasta. Siellä oli uskomattoman upea kevät takki, koska suurin koko oli 42 kokeilin sitä. Au, ja hartioista ja rinnasta kiristää ja mietin heti ensimmäisenä että mikä minussa on vikana kun takki ei sovi. Mieleen ei juolahtanut ollenkaan miettiä että mikä v**tu tässä takissa on vikana?!
Hehkutin kaikille tuttavilleni n. puoli vuotta sitten pientä uutista minkä löysin lehdestä. Sen mukaan H&M:n mallinukkejen vyötärönympärys vastaa 11-12-vuotiaiden ruotsalais tyttöjen vyötärönympärystä. Hah! Viimeinkin olin löytänyt yhden syyn taistelun jatkamiseen!
Maailma on sairas. Nykypäiväinen naisihanne on sairas. Silti yritän muokata vartaloani siihen sopivaksi yhtä suurella intohimolla kuin hullu yrittää etsiä pyöreästä huoneesta nurkkaa. Seuraava kysymys onkin, että onko minussa vikaa vai naisihanteessa?
Telaketjufeministiltä kysyttäessä syy olisi todennäköisesti naisihanteessa (en yleistä), ystävältä kysyttäessä samoin. Miksi saan vastaukseksi jos kysyn kysymystä itseltäni, että syy on minussa?
Koska minulla on mitätön itseluottamus. Mistä se taas johtuu? Johtuuko se siitä tosiasiasta, että minua kiusattiin rankasti koko yläasteen ajan (lukuunottamatta yhdeksättä luokkaa), tai siitä, että vanhempani eivät ikinä ole olleet erityisen kannustavia itseni rakastamisessa, kun heilläkin tuntui olevan vaikeuksia rakastaa minua sellaisena kuin olen. Mh.
Se on outoa kuinka kaikki mennyt, voi vaikuttaa niin uskomattoman voimakkaasti tulevaisuuteen.
Tällä hetkellä suurin huolen aiheeni on lähinnä seuraavaan opiskelupaikkaan pääseminen, mutta sitäkin suurempi on pelko ensimmäisestä päivästä, ensimmäisistä viikoista ja kuukausista. En halua joutua taas siihen tilanteeseen, että joudun tutustumaan uusiin ihmisiin. En ole hyvä siinä. En.
Argh!
Mutta nyt on pakko tehdä läksyjä. Ei auta vikistä.