Yks perhetuttu (ammatti)valokuvaaja näki muutaman niistä kuvista jotka lähetin ennakkotehtävinä sinne kouluun minne hain, ja hän sanoi, että mulla on otetta. Että on jotain omaperäistä. Voi juma kuulkaa että tuli mahtava fiilis! Aivan upea! Pieni toivon kipinä nousi, että ehkä mulla sitten onkin mahkuja päästä sinne kouluun. Mut jos mä pääsen ihan vaan jo siihen toiseeseen vaiheeseen, siihen "haastatteluun" ym., niin mä olen helvetin iloinen. Koska vaikka en pääsiskään sisään, niin tiedän ainakin millanen se toinen vaihe sitten on, ja jos haen ens vuonna uudestaan, niin on enpähän ainakaan jännitä sitä koe tilaisuutta.
Lauantaina olin piiitkästä aikaa kunnolla baarissa, tanssimassa ja juomassa. Join liikaa, mutta outoa kyllä mulla pysy kontrolli koko ajan hallussa. Vaikka seuraavana päivänä taas vähän hävetti, olin suunapäänä sölköttäny ystäville taas jotain, mutta hei, ihan sama. Kaurispoika ajoi mut sit lopulta himaan, enkä tykänny ollenkaan siitä ajatuksesta. Mulla oli Kaurispojan kanssa jotain viime loppukesänä/ alku syksystä. En tunne minkäänlaista seksuualista vetoa tähän ihmiseen, leikkasin sen jo kerran täysin mun elämästä ulos, enkä tajua minkä takia nyt aloin taas puhumaan sille. Kaipa se vaan on helpompaa et ollaan edes puheväleissä. Mut se siitä, en jaksa miettiä sitä enempää.
Kun sitten lopulta olin aamu viiden aikaan turvallisesti omassa pienessä pesässäni, laitoin koneen päälle ja aloin analysoimaan omaa elämääni... *pudistelee päätään* ei näin, ei todellakaan näin. Mietin, että minkälaista mun elämä olis, jos mulla ei olis tätä ongelmaa/kompleksia itseni kanssa. Olisin itsevarma ulkomuodostani, uskaltaisin tehdä asioita joita oikeasti haluan tehdä, välittämättä siitä miltä näytän. Millaista mun elämä todella olis, jos mun ainoat ongelmat koskis arkielämää - loppunut maito, aamun hesarin puuttuminen, jne. Jos olisin täysin tyytyväinen itseeni, ulkonäkööni, olisin varma itsestäni... En pysty kuvittelemaan sitä. Mä olen nyt yrittäny pyrkiä siihen viimeset viis, kuus vuotta. Aina tuloksettomasti, yrittäen aina uudestaan ja epäonnistuen. Voisko se epäonnistuminen johtua siitä, että en usko varmasti omaan ongelmaani, että kuvittelen, ettei minulla oikeasti ole sitä. Mutta silti huomaan, poikkeuksetta, joka päivä tämän ongelman. Mietin, että pitäisi laihduttaa, että voin ja pystyn olemaan varmempi itsestäni, mietin ja salaa lupaan, että tänään en syö niin paljon kuin eilen.
Eikä tässä ole kyse siitä, ettenkö tietäisi ja ymmärtäisi kuinka oikeasti laihdutetaan. Liikuntaa jne. Se mulla on varsin hyvin tiedossa. Mutta ihan kuin jokin estäis mua toteuttamasta tätä mun vuosia hautomaa suunnitelmaa. Olisko se sitten se pieni anarkistinen, vastustava tyttö mun sisällä, joka huutaa, että perkele, jos en kelpaa näin, niin olkoot. Niin sen täytyy olla. Mä revin itseäni sisältä kahteen leiriin - leiriin, joka sanoo että joo joo, nyt otat itseäni niskasta kiinni, "laihdutat", ja huomaat kuinka itsetunto ja -varmuus kasvaa kohisten, sitten taas tämä toinen leiri sanoo, että eiei, olet juuri sellainen kuin olet, ja jos et noin kelpaa, niin voivoi, sinä et muutu, olet mitä olet. Ette uskokaan kuinka raskasta tämä on. Toisaalta, kun tätä on tehny lähes kymmenen vuotta, niin tähän alkaa oudosti tottua, ja alkaa sivuuttamaan ajatuksia jotka johtaa tällaisiin kirjotuksiin. Oikeasti. On aamuja, kun laitan housuja jalkaan ja alan miettiä että, hei Miss Mademoiselle, nyt olis taas aika liikkua vähän, niin mietin, että joojoo, ja noniin, missäs aamun hesari on, jaha Prodi voitti Italian vaalit, sepä hyvä. Ja niin edelleen. Ymmärrättekö mitä yritän selittää?
Olis enemmän kuin mielenkiintoista puhua tästä jonkun terapeutin tms. kanssa. Tai ravinto-ohjaajan tai what ever. Kuulla, että mitä ne ehdottaa ja suosittelee. Mutta haha. Rahaa ei siihen ole, joten jumitetaan tässä missä ollaan. Enkä koe, että olisin niin vaikeassa tilanteessa, kuin esim. vaikeasti masentunut ihminen, joka ei pysty suorittamaan arkipäivän asioita, tai ei voi poistua kotoa. He ovat oikeasti niitä jotka tarvitsevat apua, enkä nyt todellakaan tarkoita tätä ilkeästi. Ongelmat ovat jokaiselle ihmiselle erilaisia. Toiselle voi olla yhtä suuri ongelma, ettei suosikki paita ole puhtaana, kuin toiselle se, että kuulee ääniä päässään.
Mutta uskon ja luotan vakaasti siihen, että joku päivä, kun olen kasvanut tarpeaksi ihmisenä, myös tämä "ongelma" lähtee pois. Siihen tarvitaan vain tahdonvoimaa ja uskoa itseensä. Ehkä valitsen tänään taas ensimmäisen leirin, huomenna voi olla taas toisin. Näinhän sitä ollaan menty jo monen monta vuotta, miksei siis taaskin yksi?

Löysin tällaisen:
Have patience with yourself,
find the perspective to see yourself for what you are,
and know that you have it in you to persevere.