Miksi ihmeessä ihminen jää kaipaamaan menneisyyttään? Tai ainakin minä jään.
Jäin L:lle aamulla katsomaan valokuvia, vaikka tarkoitus oli vain hakea teippiä laatikosta. Mutta kuvat huusivat katsojaa. Siellä oli menneiltä vuosilta ihania kuvia, joista näkyi että minulla meni hyvin ja että olin onnellinen. Miten mä en muista noita vuosia? Miten mä en muista kesää 2003 tai 2002? Mulla ei ole hajuakaan mitä tein silloin, missä olin, kenen kanssa, olinko onnellinen vai voinko huonosti. Tällaisen huomaaminen ahdistaa. Mietin että mikä on saattanut minut tähän tilaan missä olen. Sekö että voin heti alusta alkaen kun muutin kaupunkiin huonosti, en vain tohtinut myöntää sitä kellekään, koska halusin olla vahva. Ja koska halusin asua yksin. Mistä nämä kilot ovat tulleet? Siitäkö että olen tunne-syöjä, siitäkö että kaipasin vuosia sitten valtavasti kotiin ja L:n lähelle, yksinäisyydestäkö?
Vuodet jättävät jälkensä, samoin kuin joka ikinen tapahtuma mitä käyn läpi. Muistan kuin eilisen seitsemännen luokan ahdistuksen, kahdeksannen luokan onnen ja yhdeksännen luokan ankeuden. Muistan kuinka L poltti tupakkaa ensimmäisen kerran, muistan kuinka pelkäsin istua hänen kevarinsa kyydissä.
Huomaan että en ole lähellekään ohi suhteemme päättymisestä. En lähelläkään. Ja se, jos jokin, ahdistaa minua. En voi vieläkään katsoa kunnolla yhteisiä kuviamme, tai miettiä viimeistä kuutta vuotta. Haluaisin itkeä, mutta en jaksa, enkä oikeasti edes halua. En halua jäädä jumittamaan ja murehtimaan tätä tilannetta, ja voivottelemaan tai jossittelemaan. Mutta teen sitä silti. Silti. Vaikka niin yritän painaa sen mielestäni. Huomaan myöskin edelleen toivovani, että koko eroa ei olisi tapahtunut. Vaikka riitelemme vieläkin usein, olemme kuin yö ja päivä, mutta silti jokin syvällä sisimmässäni toivoo, että kaikki menee vielä parhain päin.