Miksi ihmeessä ihminen jää kaipaamaan menneisyyttään? Tai ainakin minä jään.
Jäin L:lle aamulla katsomaan valokuvia, vaikka tarkoitus oli vain hakea
teippiä laatikosta. Mutta kuvat huusivat katsojaa. Siellä oli menneiltä
vuosilta ihania kuvia, joista näkyi että minulla meni hyvin ja että
olin onnellinen. Miten mä en muista noita vuosia? Miten mä en muista
kesää 2003 tai 2002? Mulla ei ole hajuakaan mitä tein silloin, missä
olin, kenen kanssa, olinko onnellinen vai voinko huonosti. Tällaisen
huomaaminen ahdistaa. Mietin että mikä on saattanut minut tähän tilaan
missä olen. Sekö että voin heti alusta alkaen kun muutin kaupunkiin
huonosti, en vain tohtinut myöntää sitä kellekään, koska halusin olla
vahva. Ja koska halusin asua yksin. Mistä nämä kilot ovat tulleet?
Siitäkö että olen tunne-syöjä, siitäkö että kaipasin vuosia sitten
valtavasti kotiin ja L:n lähelle, yksinäisyydestäkö?
Vuodet jättävät jälkensä, samoin kuin joka ikinen tapahtuma mitä käyn
läpi. Muistan kuin eilisen seitsemännen luokan ahdistuksen,
kahdeksannen luokan onnen ja yhdeksännen luokan ankeuden. Muistan
kuinka L poltti tupakkaa ensimmäisen kerran, muistan kuinka pelkäsin
istua hänen kevarinsa kyydissä.
Huomaan että en ole lähellekään ohi suhteemme päättymisestä. En
lähelläkään. Ja se, jos jokin, ahdistaa minua. En voi vieläkään katsoa
kunnolla yhteisiä kuviamme, tai miettiä viimeistä kuutta vuotta.
Haluaisin itkeä, mutta en jaksa, enkä oikeasti edes halua. En halua
jäädä jumittamaan ja murehtimaan tätä tilannetta, ja voivottelemaan tai
jossittelemaan. Mutta teen sitä silti. Silti. Vaikka niin yritän painaa
sen mielestäni. Huomaan myöskin edelleen toivovani, että koko eroa ei
olisi tapahtunut. Vaikka riitelemme vieläkin usein, olemme kuin yö ja
päivä, mutta silti jokin syvällä sisimmässäni toivoo, että kaikki menee
vielä parhain päin.
torstai, 26. tammikuu 2006
Kommentit