keskiviikko, 17. toukokuu 2006
Ei otsikkoa
-Hey Kiefer, your a pirate now.
-That would explain everything ..... I'm not a pirate.
Päivän ehdoton kohokohta!!
hohoo, nauroin kyllä vedet silmissä...
maanantai, 17. huhtikuu 2006
Ei otsikkoa
Yks perhetuttu (ammatti)valokuvaaja näki muutaman niistä kuvista jotka lähetin ennakkotehtävinä sinne kouluun minne hain, ja hän sanoi, että mulla on otetta. Että on jotain omaperäistä. Voi juma kuulkaa että tuli mahtava fiilis! Aivan upea! Pieni toivon kipinä nousi, että ehkä mulla sitten onkin mahkuja päästä sinne kouluun. Mut jos mä pääsen ihan vaan jo siihen toiseeseen vaiheeseen, siihen "haastatteluun" ym., niin mä olen helvetin iloinen. Koska vaikka en pääsiskään sisään, niin tiedän ainakin millanen se toinen vaihe sitten on, ja jos haen ens vuonna uudestaan, niin on enpähän ainakaan jännitä sitä koe tilaisuutta.
Lauantaina olin piiitkästä aikaa kunnolla baarissa, tanssimassa ja juomassa. Join liikaa, mutta outoa kyllä mulla pysy kontrolli koko ajan hallussa. Vaikka seuraavana päivänä taas vähän hävetti, olin suunapäänä sölköttäny ystäville taas jotain, mutta hei, ihan sama. Kaurispoika ajoi mut sit lopulta himaan, enkä tykänny ollenkaan siitä ajatuksesta. Mulla oli Kaurispojan kanssa jotain viime loppukesänä/ alku syksystä. En tunne minkäänlaista seksuualista vetoa tähän ihmiseen, leikkasin sen jo kerran täysin mun elämästä ulos, enkä tajua minkä takia nyt aloin taas puhumaan sille. Kaipa se vaan on helpompaa et ollaan edes puheväleissä. Mut se siitä, en jaksa miettiä sitä enempää.
Kun sitten lopulta olin aamu viiden aikaan turvallisesti omassa pienessä pesässäni, laitoin koneen päälle ja aloin analysoimaan omaa elämääni... *pudistelee päätään* ei näin, ei todellakaan näin. Mietin, että minkälaista mun elämä olis, jos mulla ei olis tätä ongelmaa/kompleksia itseni kanssa. Olisin itsevarma ulkomuodostani, uskaltaisin tehdä asioita joita oikeasti haluan tehdä, välittämättä siitä miltä näytän. Millaista mun elämä todella olis, jos mun ainoat ongelmat koskis arkielämää - loppunut maito, aamun hesarin puuttuminen, jne. Jos olisin täysin tyytyväinen itseeni, ulkonäkööni, olisin varma itsestäni... En pysty kuvittelemaan sitä. Mä olen nyt yrittäny pyrkiä siihen viimeset viis, kuus vuotta. Aina tuloksettomasti, yrittäen aina uudestaan ja epäonnistuen. Voisko se epäonnistuminen johtua siitä, että en usko varmasti omaan ongelmaani, että kuvittelen, ettei minulla oikeasti ole sitä. Mutta silti huomaan, poikkeuksetta, joka päivä tämän ongelman. Mietin, että pitäisi laihduttaa, että voin ja pystyn olemaan varmempi itsestäni, mietin ja salaa lupaan, että tänään en syö niin paljon kuin eilen.
Eikä tässä ole kyse siitä, ettenkö tietäisi ja ymmärtäisi kuinka oikeasti laihdutetaan. Liikuntaa jne. Se mulla on varsin hyvin tiedossa. Mutta ihan kuin jokin estäis mua toteuttamasta tätä mun vuosia hautomaa suunnitelmaa. Olisko se sitten se pieni anarkistinen, vastustava tyttö mun sisällä, joka huutaa, että perkele, jos en kelpaa näin, niin olkoot. Niin sen täytyy olla. Mä revin itseäni sisältä kahteen leiriin - leiriin, joka sanoo että joo joo, nyt otat itseäni niskasta kiinni, "laihdutat", ja huomaat kuinka itsetunto ja -varmuus kasvaa kohisten, sitten taas tämä toinen leiri sanoo, että eiei, olet juuri sellainen kuin olet, ja jos et noin kelpaa, niin voivoi, sinä et muutu, olet mitä olet. Ette uskokaan kuinka raskasta tämä on. Toisaalta, kun tätä on tehny lähes kymmenen vuotta, niin tähän alkaa oudosti tottua, ja alkaa sivuuttamaan ajatuksia jotka johtaa tällaisiin kirjotuksiin. Oikeasti. On aamuja, kun laitan housuja jalkaan ja alan miettiä että, hei Miss Mademoiselle, nyt olis taas aika liikkua vähän, niin mietin, että joojoo, ja noniin, missäs aamun hesari on, jaha Prodi voitti Italian vaalit, sepä hyvä. Ja niin edelleen. Ymmärrättekö mitä yritän selittää?
Olis enemmän kuin mielenkiintoista puhua tästä jonkun terapeutin tms. kanssa. Tai ravinto-ohjaajan tai what ever. Kuulla, että mitä ne ehdottaa ja suosittelee. Mutta haha. Rahaa ei siihen ole, joten jumitetaan tässä missä ollaan. Enkä koe, että olisin niin vaikeassa tilanteessa, kuin esim. vaikeasti masentunut ihminen, joka ei pysty suorittamaan arkipäivän asioita, tai ei voi poistua kotoa. He ovat oikeasti niitä jotka tarvitsevat apua, enkä nyt todellakaan tarkoita tätä ilkeästi. Ongelmat ovat jokaiselle ihmiselle erilaisia. Toiselle voi olla yhtä suuri ongelma, ettei suosikki paita ole puhtaana, kuin toiselle se, että kuulee ääniä päässään.
Mutta uskon ja luotan vakaasti siihen, että joku päivä, kun olen kasvanut tarpeaksi ihmisenä, myös tämä "ongelma" lähtee pois. Siihen tarvitaan vain tahdonvoimaa ja uskoa itseensä. Ehkä valitsen tänään taas ensimmäisen leirin, huomenna voi olla taas toisin. Näinhän sitä ollaan menty jo monen monta vuotta, miksei siis taaskin yksi?
Lauantaina olin piiitkästä aikaa kunnolla baarissa, tanssimassa ja juomassa. Join liikaa, mutta outoa kyllä mulla pysy kontrolli koko ajan hallussa. Vaikka seuraavana päivänä taas vähän hävetti, olin suunapäänä sölköttäny ystäville taas jotain, mutta hei, ihan sama. Kaurispoika ajoi mut sit lopulta himaan, enkä tykänny ollenkaan siitä ajatuksesta. Mulla oli Kaurispojan kanssa jotain viime loppukesänä/ alku syksystä. En tunne minkäänlaista seksuualista vetoa tähän ihmiseen, leikkasin sen jo kerran täysin mun elämästä ulos, enkä tajua minkä takia nyt aloin taas puhumaan sille. Kaipa se vaan on helpompaa et ollaan edes puheväleissä. Mut se siitä, en jaksa miettiä sitä enempää.
Kun sitten lopulta olin aamu viiden aikaan turvallisesti omassa pienessä pesässäni, laitoin koneen päälle ja aloin analysoimaan omaa elämääni... *pudistelee päätään* ei näin, ei todellakaan näin. Mietin, että minkälaista mun elämä olis, jos mulla ei olis tätä ongelmaa/kompleksia itseni kanssa. Olisin itsevarma ulkomuodostani, uskaltaisin tehdä asioita joita oikeasti haluan tehdä, välittämättä siitä miltä näytän. Millaista mun elämä todella olis, jos mun ainoat ongelmat koskis arkielämää - loppunut maito, aamun hesarin puuttuminen, jne. Jos olisin täysin tyytyväinen itseeni, ulkonäkööni, olisin varma itsestäni... En pysty kuvittelemaan sitä. Mä olen nyt yrittäny pyrkiä siihen viimeset viis, kuus vuotta. Aina tuloksettomasti, yrittäen aina uudestaan ja epäonnistuen. Voisko se epäonnistuminen johtua siitä, että en usko varmasti omaan ongelmaani, että kuvittelen, ettei minulla oikeasti ole sitä. Mutta silti huomaan, poikkeuksetta, joka päivä tämän ongelman. Mietin, että pitäisi laihduttaa, että voin ja pystyn olemaan varmempi itsestäni, mietin ja salaa lupaan, että tänään en syö niin paljon kuin eilen.
Eikä tässä ole kyse siitä, ettenkö tietäisi ja ymmärtäisi kuinka oikeasti laihdutetaan. Liikuntaa jne. Se mulla on varsin hyvin tiedossa. Mutta ihan kuin jokin estäis mua toteuttamasta tätä mun vuosia hautomaa suunnitelmaa. Olisko se sitten se pieni anarkistinen, vastustava tyttö mun sisällä, joka huutaa, että perkele, jos en kelpaa näin, niin olkoot. Niin sen täytyy olla. Mä revin itseäni sisältä kahteen leiriin - leiriin, joka sanoo että joo joo, nyt otat itseäni niskasta kiinni, "laihdutat", ja huomaat kuinka itsetunto ja -varmuus kasvaa kohisten, sitten taas tämä toinen leiri sanoo, että eiei, olet juuri sellainen kuin olet, ja jos et noin kelpaa, niin voivoi, sinä et muutu, olet mitä olet. Ette uskokaan kuinka raskasta tämä on. Toisaalta, kun tätä on tehny lähes kymmenen vuotta, niin tähän alkaa oudosti tottua, ja alkaa sivuuttamaan ajatuksia jotka johtaa tällaisiin kirjotuksiin. Oikeasti. On aamuja, kun laitan housuja jalkaan ja alan miettiä että, hei Miss Mademoiselle, nyt olis taas aika liikkua vähän, niin mietin, että joojoo, ja noniin, missäs aamun hesari on, jaha Prodi voitti Italian vaalit, sepä hyvä. Ja niin edelleen. Ymmärrättekö mitä yritän selittää?
Olis enemmän kuin mielenkiintoista puhua tästä jonkun terapeutin tms. kanssa. Tai ravinto-ohjaajan tai what ever. Kuulla, että mitä ne ehdottaa ja suosittelee. Mutta haha. Rahaa ei siihen ole, joten jumitetaan tässä missä ollaan. Enkä koe, että olisin niin vaikeassa tilanteessa, kuin esim. vaikeasti masentunut ihminen, joka ei pysty suorittamaan arkipäivän asioita, tai ei voi poistua kotoa. He ovat oikeasti niitä jotka tarvitsevat apua, enkä nyt todellakaan tarkoita tätä ilkeästi. Ongelmat ovat jokaiselle ihmiselle erilaisia. Toiselle voi olla yhtä suuri ongelma, ettei suosikki paita ole puhtaana, kuin toiselle se, että kuulee ääniä päässään.
Mutta uskon ja luotan vakaasti siihen, että joku päivä, kun olen kasvanut tarpeaksi ihmisenä, myös tämä "ongelma" lähtee pois. Siihen tarvitaan vain tahdonvoimaa ja uskoa itseensä. Ehkä valitsen tänään taas ensimmäisen leirin, huomenna voi olla taas toisin. Näinhän sitä ollaan menty jo monen monta vuotta, miksei siis taaskin yksi?
Löysin tällaisen:
Have patience with yourself,
find the perspective to see yourself for what you are,
and know that you have it in you to persevere.
find the perspective to see yourself for what you are,
and know that you have it in you to persevere.
lauantai, 8. huhtikuu 2006
Suhde kaavio
Ihan
kuin elämä ei olisi jo tarpeeksi hankalaa. Yritin eilen avata creme
cuisine purkkia, ja sain viiltohaavat oikean käden etu- ja
keskisormeen. Kiitti letuista saatana.
Heräilin juuri Kaksosen luota. Kaksonen lähti näin heti aamusta ostamaan lentolippuja Stockan hulluilta päiviltä, sit menee duuniin ja sit leffailtaan kavereitten kanssa joita se näkee joka päivä ainakin 8h. Kysyin että millon oli suunnitellu tulla kotiin, totesi vain että aamuyöhön saattaa mennä. Ja huomenna pitäisi sitten herätä taas seittemältä ja ajaa Naantalia kohti. Taas - kiitti letuista saatana.
Kyllähän Kaksonen sanoi, että oli pahoillaan, ja lupasi tämän jotenkin korvata. Mutta silti tuntuu pahalta. Ärsyttää. Täällä minä istun yksin, yritän ehkä jossain vaiheessa mennä pakkaamaan kamoja kämppään, kattelen leffoja ja surffaan netissä. Tack tack helvetti.
Eilen illalla kävi taas harvinaisen selväksi, että Kaksonen on kaivannut minua, ihan vaan muutenkin kuin panokaverina. Tuntui ihan mahdottoman hyvälle huomata se. *hyrisee itsekseen*
Sumplittiin myös eilen hetki, että mikä tämä on mikä meillä nyt on meneillään. Päädyttiin vapaaseen suhteeseen. Me tehtiin oikein kaaviokin tästä, katsokaas.
![61583.jpg]()
Heräilin juuri Kaksosen luota. Kaksonen lähti näin heti aamusta ostamaan lentolippuja Stockan hulluilta päiviltä, sit menee duuniin ja sit leffailtaan kavereitten kanssa joita se näkee joka päivä ainakin 8h. Kysyin että millon oli suunnitellu tulla kotiin, totesi vain että aamuyöhön saattaa mennä. Ja huomenna pitäisi sitten herätä taas seittemältä ja ajaa Naantalia kohti. Taas - kiitti letuista saatana.
Kyllähän Kaksonen sanoi, että oli pahoillaan, ja lupasi tämän jotenkin korvata. Mutta silti tuntuu pahalta. Ärsyttää. Täällä minä istun yksin, yritän ehkä jossain vaiheessa mennä pakkaamaan kamoja kämppään, kattelen leffoja ja surffaan netissä. Tack tack helvetti.
Eilen illalla kävi taas harvinaisen selväksi, että Kaksonen on kaivannut minua, ihan vaan muutenkin kuin panokaverina. Tuntui ihan mahdottoman hyvälle huomata se. *hyrisee itsekseen*
Sumplittiin myös eilen hetki, että mikä tämä on mikä meillä nyt on meneillään. Päädyttiin vapaaseen suhteeseen. Me tehtiin oikein kaaviokin tästä, katsokaas.
Suhdesuhde on ihan tiivis suhde, asutaan yhdessä, syödään yhteisestä jääkaapista, jaetaan kustannuksia ym. Ollaan sitouduttu toisiin.
Vapaassa suhteessa ei asuta yhdessä, mutta välissä on edelleen vahva tunneside (ei verrattavissa esim. ystävyyden tunnesiteeseen). Naidaan, vietetään aikaa yhdessä, tapaillaan mahdollisesti muita ihmisiä, neuvotaan ihmissuhde asioissa jne.
Suhde taas on sellainen joka jokaisella on. Suhde työkaveriin, terapeuttiin, koulukaveriin, nurkan ärrän myyjään, jne. Verrastettavissa kontaktiin.
Siinä rakkaat lapsukaiset. Miettikääs tuota.
Vapaassa suhteessa ei asuta yhdessä, mutta välissä on edelleen vahva tunneside (ei verrattavissa esim. ystävyyden tunnesiteeseen). Naidaan, vietetään aikaa yhdessä, tapaillaan mahdollisesti muita ihmisiä, neuvotaan ihmissuhde asioissa jne.
Suhde taas on sellainen joka jokaisella on. Suhde työkaveriin, terapeuttiin, koulukaveriin, nurkan ärrän myyjään, jne. Verrastettavissa kontaktiin.
Siinä rakkaat lapsukaiset. Miettikääs tuota.
maanantai, 3. huhtikuu 2006
Paskan yhteissumma
K kysyi minulta joskus tässä kuluneen puolen vuoden aikana, että tykkäänkö olla yksinäni, pidänkö siis siitä. Tuolloin en vielä osannut vastata rehellisesti, koska yksin olin ollut vasta muutaman kuukauden tms. Mutta nyt, puolen vuoden sinkkuuden kokeneena, voin vastata että en saatana, en todellakaan. Tai ehkä mä olen vieläkin liian aikaisessa huutamaan että en pidä, eihän puoli vuotta ole vielä mitään, mutta huudanpa silti.
Skorpionipoika haamuilee mielessäni aina välillä, vaikka en sitä haluaisikaan. Toisaalta vituttaa raskaasti, että juttu päättyi miten päättyi (puhumattomuuteen), toisaalta olen vihainen, että mies ei osaa/voi olla rehellinen, saatana (!). Mutta yritän parhaani mukaan olla ajattelematta. Eilen vaivuin taas onnettomaan olotilaan kun erehdyin kuuntelemaan Chapmanin The Promise kipaletta, ja lähetin ko. laulusta lainauksen Kaksoselle. Vastauksen luin vasta aamulla. Ja se oli tietenkin juuri sellainen mitä olinkin osannut jo odottaa; kylmä, vastahakoinen, kaukainen, mitäänsanomaton. Tunsin olevani vihainen Kaksoselle, en mistään mitä hän oli tehnyt tai jättänyt tekemättä, vaan lähinnä yleisesti vihainen. Mietin miksi, ja päädyin tulokseen, että hän ja minä olemme aivan liian erilaisia. Toinen on kylmä rationalisti, toinen tunteiden mukaan poukkoileva.
Saatana. Joku minua ottaa päähän, yleisesti. Olisiko sitten kaiken paskan yhteissumma - muutto takaisin vanhempien luokse, kauhean näköinen huone (kyllä, se on mulle uskomattoman tärkeää että "oma paikkani" on myöskin minun näköinen), järkyttävä työ, yleinen tylsyys, tunne ettei ole rakastettu ja kaivattu, hyväksymisen tunteen puutos, miesten vittumainen käytös, jne.
Mutta kyllä tämä tästä. Olen vakuuttunut siitä. Seuraava etappi on kerätä tarpeaksi rahaa jotta voin ostaa uuden kameran (sormet syyhyää), ja tehdä töitä.
Skorpionipoika haamuilee mielessäni aina välillä, vaikka en sitä haluaisikaan. Toisaalta vituttaa raskaasti, että juttu päättyi miten päättyi (puhumattomuuteen), toisaalta olen vihainen, että mies ei osaa/voi olla rehellinen, saatana (!). Mutta yritän parhaani mukaan olla ajattelematta. Eilen vaivuin taas onnettomaan olotilaan kun erehdyin kuuntelemaan Chapmanin The Promise kipaletta, ja lähetin ko. laulusta lainauksen Kaksoselle. Vastauksen luin vasta aamulla. Ja se oli tietenkin juuri sellainen mitä olinkin osannut jo odottaa; kylmä, vastahakoinen, kaukainen, mitäänsanomaton. Tunsin olevani vihainen Kaksoselle, en mistään mitä hän oli tehnyt tai jättänyt tekemättä, vaan lähinnä yleisesti vihainen. Mietin miksi, ja päädyin tulokseen, että hän ja minä olemme aivan liian erilaisia. Toinen on kylmä rationalisti, toinen tunteiden mukaan poukkoileva.
Saatana. Joku minua ottaa päähän, yleisesti. Olisiko sitten kaiken paskan yhteissumma - muutto takaisin vanhempien luokse, kauhean näköinen huone (kyllä, se on mulle uskomattoman tärkeää että "oma paikkani" on myöskin minun näköinen), järkyttävä työ, yleinen tylsyys, tunne ettei ole rakastettu ja kaivattu, hyväksymisen tunteen puutos, miesten vittumainen käytös, jne.
Mutta kyllä tämä tästä. Olen vakuuttunut siitä. Seuraava etappi on kerätä tarpeaksi rahaa jotta voin ostaa uuden kameran (sormet syyhyää), ja tehdä töitä.
tiistai, 28. maaliskuu 2006
Ei otsikkoa
Old Ptolemy (Anthony Hopkins, in Alexander):
- That's the truth of his life; the dreamers exhaust us, they must die before they kill us with their blasted dreams.
- His tragedy was one of increasing loneliness and impatience with those who could not understand him, and if his desire to unite Greek and barbarian ended in failure...what failure? His failure towered over other men's successes. I've lived... I've lived a long life, Cadmos. But the glory and the memory of man will always belong to the ones who follow their great visions. And the greatest of these is the one they now... call "Megas Alexandros" - the greatest Alexander of them all.
Oih, tuo on kyllä leffa joka pysäyttää aina....
