Mistä mä alottaisin?
Keskustelin L:n kanssa siitä tosiasiasta, etten tule enää ikinä löytämään itselleni uutta miestä. L:n mielestä tämä on täysin huuhaata. Totesin, että ei ole saatana: kuka haluais olla mun kanssa suhteessa? No one. Mulla on täysin outoja käyttäytymistapoja, ongelmia itseni kanssa, käytän omituisia vaatteita, olen kaikkea muuta kuin normaali, kaukana nykypäivän "kauniista naisesta", puristelen naamaani iltaisin ja haisen aamuun asti teepuulle, juon pari litraa teetä päivittäin, mulla on täysin paranormaali perhe/suku, äidistä puhumattakaan, tykkään paikoittain yleisestä paska-musiikista, olen liian tavallinen, harmaa hiiri, yksi muitten joukossa. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Mietin samalla kuitenkin, että mikä ihme saa minut ajattelemaan näin? Se tosiasiako, etten sovi vaatteisiin joitten koko vastaa lähinnä lapsuusajan kengännumeroani, sekö etten omista litteää vatsaa, tiukkoja käsivarsia, sekö että kulttuurimme saa minut tuntemaan itseni paskaksi, huonoksi ja saamattomaksi ihmiseksi, koska ikuisesti-nuorella-Madonnallakin on tiukempi peppu kuin minulla, vaikka on äitini ikäinen? Ajattelen yhtä aikaa, että en edes halua omistaa mitään noista ja että haluan niin epätoivoisesti kuitenkin kuulua tuohon joukkoon, että tekisin mitä vain asian eteen. Tekisinkö todella? En.
Minulla on mielikuvia ihmistyypeistä:
a) on nämä "melkein-täydellisyydet", jotka omistavat upean ulkokuoren, heillä on rahaa ja valtaa, mutta heidän elämänsä ei koskaan täyty. He eivät ikinä todella ole onnellisia.
b) seuraavaksi on "itse-täydellisyydet", jotka edellä mainitun tapaan omistavat kuoren, rahan ja vallan, mutta heidän elämällään onkin sisältöä. He saavat kaiken ikinä haluamansa, ja ovat onnellisia aina ja jokaisessa   tilanteessa, läpi elämän.
c) "epäonnelliset-hylkiöt" eivät ikinä omista täydellistä ulkokuorta, eivät ole onnellisia minkään asian kanssa, eivät löydä sisältöä elämälleen ja kokevat itsensä ulkopuolisiksi ja hylätyiksi läpi elämiensä. He eivät ikinä ole onnellisia.
d) "onnelliset-hylkiöt" taasen eivät omista täydellistä ulkokuorta, mutta ovat silti onnellisia. Tarttuvat hetkiin, ovat perkeleen vahvoja ihmisiä ja voivavat sanoa kuolinvuoteellaan eläneensä. He ovat onnellisia.

Osa musta sanoo, ettei d luokan ihmisiä voi edes olla, koska eihän kukaan voi olla onnellinen jos ei omista ulkokuorta johon oikeasti on tyytyväinen. Mä häpeän jopa omaa ajatusmaailmaani, se on niin kiero, ettei edes Saatana pysy perässä. Osittain koen olevani d, osittain taas, ja erittäin useasti c. Voisin lähteä hakemaan syitä tähän vaikka millä mitalla. Näin top of my head, niin vaikea äiti-tytär-suhde. Jos jopa oma äiti on sitä mieltä, että kaapuun pukeutuminen "olisi tällä hetkellä paras muotosi kannalta", niin kuinka voisin ikinä, ikinä, lähteä kasvattamaan luottamusta itseeni ja omaan ulkonäkööni? Jos edes oma äitisi ei ole sitä mieltä, että näyttäisit upealta vaikka jätesäkissä (Hilla, be so lucky, she's a keeper <3). Tähän olisi vastauksena taas d-ryhmän nainen, joka vain kasvaa vaikeuksien kautta vahvaksi ja upeaksi ihmiseksi.
Olen vahvasti vakuuttunut siitä, että joku päivä mun on päästävä Afrikkaan. Mä olen kuullu niin upeita tarinoita niistä ihmisistä, kuinka ne on iloisia niin pienestä ja riemuitsevat vaikka vain toisen auttamisesta. Vihaan länsimaalaista kulttuuria. Vihaan. Täällä jokainen, lukuun ottamatta poikkeuksia, on kyyninen, itsekeskeinen, omaa etua ajava, epätoivoinen, rikkinäinen, sopeutumaton, tyytymätön ennen kaikkea ja pohjaton kun kyse on haluamisesta. En todellakaan väitä ettenkö minä olisi yksi näistä. Olenkin. Mutta haluan olla niin paljon muuta.
Kuka lopulta on onnellinen? Monille se on materiaalista, toiselle vallasta kiinni. Loppujen lopuksi onnellisuus on kiinni itsestään. Naapuri hankki uuden auton, nyt meidänkin täytyy! Heidi sai uuden kännykän, nyt mäkin haluun! - meininki.
Syy miksi en löydä uutta miestä: olen liian kiinni L:ssa. Rakastan. Salaa toivon vieläkin, että hän tulisi luokseni ja sanoisi että nyt lopetetaan tämä hölmöily, meidät on tarkoitettu toisillemme - toisaalta en toivo, koska olemme oikeasti liian erilaisia. Mutta onko se sitten huono asia? Eikö vastakohdat täydennäkään toisiaan? Olen myöskin liian epävarma itsestäni. Uskon edelleen, että kukaan mies ei voisi ikinä rakastua minuun tai kiinnostua minusta, koska en ole kokoa minimini, koska olen liian kova ääninen, koska nauran liian kovaa, koska syön liian paljon, jne. Tämä on kuin ikuinen oravan pyörä. Sä juokset ja juokset, väsyt siihen, jatkat silti, haluat siitä pois, mutta et kuitenkaan, haluat pois, mutta et ymmärrä miten lopettaa juoksemisen koska olet tehnyt sitä jo liian kauan, ajattelematta edes koko asiaa.
Ainoa ero oravassa ja ihmisessä on se, että orava tajuaa miten päästä pois ja milloin lähteä.
Pää huutaa lepoa, ajatukset vilisevät kuin Hattivatit Muumeissa. En halua olla minä, haluan olla, haluan vahvistua, haluan ulos tästä kuopasta ja pimeydestä joka on vallinnut liian kauan.