Mietin itseäni. Huomasin, että mulla taitaa olla 70 % ajasta tunne, etten ole miehen/naisen tms. rakkauden arvoinen. Ja löysin ehkä myös linkin ongelman ytimeen.
Luin hiljattain artikkelin, jonka mukaan olisiko nyt ollut 10-13 lapset, lähinnä tytöt, kokevat, että eivät ole vanhempiensa rakkauden arvoisia koska he eivät koe itseään normaalipainoisia tai muuten vain "normaaleina": Tämä tunne, estää sitten taas sen oman itsensä lopullista löytymistä ja vahvistamista, ja estää ja hankaloittaa uusien ihmissuhteiden luomista. Mä kuulun niin tuohon ryhmään. Ja myönnän sen ihan avoimesti. Mun itsetunto ei kuitenkaan suoranaisesti ole yhteydessä mun ulkonäköön, en nyt väitä etteikö se olisi ollenkaan, mutta en koe että se on valtavasti. En siis luo itsetuntoani ja omatuntoani (mikä ero niillä loppujen lopuksi on?) ulkonäköni varaan, enkä siis lannistu kovin helposti jos joku nyt ulkonäköäni arvostelee.
Lähinnä mietin, että miksi ihmeessä, jos minä olen kiinnostunut jostain miehestä, ja saan hänestä käsityksen että hän myöskin minusta, niin miksi ihmeessä alan siinä vaiheessa miettimään, että herran jestas, mitä jos se ei nyt pidäkään mun leveästä lantiosta ja perseestä ja pulleasta masusta, mitä sitten? Tässä kohtaa ulkonäköni tulee aina tielle. Aina. Harvinaisen vituttava tilanne sinänsä, koska muuten kokee että on ollut oma itsensä jne., ja uskoo että kelpaa ns."ihmisenä" tälle toiselle, mutta sitten tämä ulkonäkö ei kelpaakaan. Mulla on tunne, että ihan yrittämättä, ja tarkoittamatta, peittelen ns. "pahimpia" kohtiani vartalossani, toisin sanoen, käytän vaatteita, jotka keskittävät huomion lähinnä navasta ylöspäin. Esim. leveän vyön käyttäminen vaikka paidan päällä ei tulisi kuuloonkaan (miten lie kirjoitetaan), koska se korostaisi aivan liian lantion seutuani.
Tässä taitaa olla myöskin yksi vaikeimmista ongelmista mun ja äidin välillä. Pistäähän se nyt pakosti vähän miettimään, jos äiti suoraan sanoo, että hei, ei kantsis käyttää tollasta hametta, koska se leventää sun leveää lantiota ennestään. Ja taas ollaan vannomassa hiljaa itsekseen, että minä en tee samoja virheitä lasteni kanssa kuin äitini teki minun kanssani. Tai sitten äitini vain on harvinaisen suorasanainen ihminen, ja vaikka tuolla lailla asiaoita "töksäyttääkin" niin hän oikeasti vain tarkoittaa hyvää. Mh. Ota siitä sitten selvää.
Miten paljon helpompaa elämä olisikaan kannustavan äidin kanssa. Toisaalta, voin myöskin rehellisesti sanoa, että suhde äitiini on kasvattunut minua ehkä enemmän kuin mikään muu asia. Jos ei muuta, niin olen ainakin oppinut pitämään suuni tukossa kun tiedän ettei ole järkeä esittää omaa kantaansa, tai oppinut "toisesta korvasta sisään, toisesta ulos"-tempun. Hyödyllisiä nämäkin taidot ovat.