Lauantai meni taas niin nappiin että huh huh.
Heräilin aamulla rauhallisesti ystävän luona, ja olikin ihan mukava aamu. Sellainen aamu, kuin toivois jokaisen aamun olevan. Melkeinpä ihana.
Perjantai oli taas menny tapellessa mutsin kanssa, joten ei hirmusti huvittanu lähteä kotiin päin. Olin kotona kokonaiset kaks tuntia, kun pää alko kiehumaan ja korvista tuprui savua. Huutoa, itkua, vääntöä. Keräsin kamat mutsin katsellessa vierellä, lähdin ovet paukkuen mutsin katsellessa ikkunasta. Näin pahoin en ole voinut sitten teini-ikäni. Kävelin miljoonan bussipysäkin ohi, itkien itseäni, itkien elämääni ja suhdetta äitiini. Totesin että en jaksa. En jaksa enää tätä taistelua itseni kanssa, jota en voi (tai en vain uskalla) sanoin kuvata. Ajatukseni ovat kaikki rikki, en löydä yhtä yhtenäistä kuvaa. En löydä ja näe itseäni avunhuudoiltani. Kun suljen silmäni näen lumisen maan, tien, joka kulkee kuin elokuvassa eteenpäin, mutta minun tapauksessani se kulkee minusta pois päin. Aivan kuin juoksisin takaperin ja näkisin tien vievän minusta pois päin. Kauemmas päämäärästäni. Kauemmas todellisesta itsestäni. Itkin että en jaksa. Jos pakkasta ei olisi ollut viittätoista astetta, jos maa ei olisi ollut luminen, jos olisin tiennyt että vahvat kädet nostavat minut, olisin kaatunut maahan, käpertynyt keskelle tietä, toivoen että joku näkee, huomaa, nostaa pois. Sanoo että ymmärtää ja että auttaa. Todella auttaa. Tätä taistelua on käyty niin kauan. En edes tiedä milloin tämän aloitin, milloin ymmärsin että sodin itseäni vastaan ja milloin luovutin, lopetin sotimisen. Toivon niin että sydämeen sattui, että L hakisi minut. Toivoin että joku sattuisi soittamaan, sanoisi että tulisi, no matter what, auttaisi kyselemättä. Sain sovittua kyydin ystävältä ( <3 ), niin että pääsisin kotiin. Äiti lähetti viestejä joissa kertoi rakastavansa minua, ihan sama minkälainen olisin. Lopulta käännyin ympäri ja lähdin kotiin. Tunsin itseni hävijäksi, petturiksi itseäni kohtaan, luuseriksi ja porsaaksi jonka routa ajaa kotiin.
Silti sunnuntai tuntui niin normaalilta. Ilmeisesti hautaan ongelmani arkipäiviksi, niin että saan tehtyä työni. Pidän itseni kiireisenä, tai laitan ajatukset nollille katsoen jotain typerää ohjelmaa. En ole kuukausiin ajatellut itseäni niinkuin nyt. Niin saatanan monta kertaa olen ollut tässä, muka vasta tehdyissä lähtökuopissa, vaikka oikeasti seison vain lehdillä ja oksilla katetun ansan päällä, odottaen ja peläten milloin oksat antavat myöten, tiputtaen minut taas sinne pohjalle. Viisi, kuusi vuotta. Pieni ikuisuus.
Toisaalta tuntuu, että kuka minua osaisi edes auttaa, kun piilotan tunteeni näin hyvin. Kätken ne. Terapeutista vain haaveilen, vaikka en ole edes varma tarvisinko sitä varmasti. Rahaa siihen ei jokatapauksessa ole. Suurin osa ystävistäni näkevät minut vahvana ihmisenä, joka voittaa vaikeudet, vaikka aallokon kautta. Osan minusta onkin vahva, osa ei edes halua puhua ongelmasta, ei halua myöntää sitä, eikä ole edes varma että onko sitä.