Ilta päättyi miten päättyi. Tuntuu, että kukaan ei ymmärrä minkälainen suhde mulla ja Kaksosella on. Äiti huutaa omia neuvojaan ja näsäviisastelee, ja mulla repee pää. Mä olen valtavan hyvä keksimään tuhat eri ratkaisua mihin tahansa tilanteeseen, ajatellen, että kyllä, näin tämä menee, pakko mennä. Mietin eilen, että mitä antaisinkaan, jos olisin ihminen joka voi vain "coolisti" suhtautua tällaisiin tilanteisiin, ignoroida tunteensa ja odottaa mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Mietin uudemman kerran. En edes haluaisin olla tällainen. Jos en eilen, kuoleman väsyneenä olisi lähtenyt Kaksosen luo asiaa selvittämään, en olisi saanut tänään tehtyä mitään. Mä olen tällainen. Tunteet vie mua kuin leijaa paikasta toiseen, ja mä kiepun vaan niitten mukana.
Tiesin alusta asti todellisen syyn, minkä takia Kaksonen ei ole paikalla 3. kesäkuuta. Mutta sitten mietin taas, että eieiei, kyllä siinä on joku toinen, järkevä syy. En vain ottanut huomioon Kaksosen tapaa ajatella ajankulkua ja hänen tapaansa nähdä maailma ja tärkeät asiat. Mh.
Noh, tästä katastrofista seuraavaan. Äidin piti huomenna tulla pikku veljen kanssa käymään, todennäköisesti tulee edelleen, en vain enää halua. Nyt äidin kanssa on jonkin sortin riita. Ensin hän kuvittelee vuosien huutamisen ja ei-ymmärtämisen jälkeen, että voimme yhtäkkiä olla ylimpiä ystävyksiä. Ja seuraavaksi hän kuvittelee, että jos satun soittamaan hänelle kun minulla menee huonosti, että myös toimisin hänen neuvojensa perusteella. Ensin huutaa että en kuuntele hänen neuvojaan, sitten sitä että ei niiden neuvojen mukaan tarvi toimia, vaan tehdä omat ratkaisut omine seuraamuksineen. Tuntuu, että äiti on tässä se jolla on "päästä irti"-ongelma, ei mulla Kaksosen suhteen. Mh. Jos äidin kanssa yrittää järkevästi keskustella, ei voi sanoa mitä mieleen paukahtaa, miltä tuntuu, koska hän kääntää sen aina sinua vastaan. Aina. Ja vielä niin ovelan viekkaasti. Pitäisi joku kerta äänittää joku keskustelumme ja soittaa jollekin tohtori sykerölle, ehkä asia valkenisi minullekin sitten. Huippu oli ehkä tämä - en vastannut eilen illalla enää äitini soitto yrityksiin, koska tuntui, että en jaksa kuunnella hänen opastuksiaan (en edes niin että "toisesta korvasta sisään, toisesta ulos"-meiningillä"). Hän lähetti sitten tekstareita. Vastasin lopulta yhteen, että ei, älä lähde ajamaan tänne (oli siis jo autossa istumassa, mistä tämä kertoo?!), en jaksa puhua, nukun, kaikki hyvin, soitellaan huomenna. Tähän hän sitten vastasi "voi äidin pieni kulta, Äidin puheluihin PITÄÄ vastata. Koita nyt antaa Kaksosen mennä ja ala elämään omaa Miss Mademoisellen elämää. Ei kukaan voi elää toisen kautta.". Veri kiehahti ja korvista tuprusi savua. Mikä pakko minulla on vastata kenenkään puheluihin? Tekeekö se minusta velvollisen vastaamaan kaikkiin äitini puhelinsoittoihin, koska olen rahallisesti hänestä riippuvainen? Mikäli, niin hei, unohdetaan kamera ja uilkomaan matka, tää tyttö säästää että PÄÄSEE IRTI ÄIDISTÄÄN.
Voi elämä.

U. Nski.: Kiitos, kiitos, kiitos, kiitos, kiitos. Sinäkin olit se persoona, joka sai kaiken muun tuntumaan siedettävältä. Jos sua ei olis siellä ollut, olisin ollu nämä vuodet auttamattoman yksinäinen, kehittänyt outoja tapoja ja paisunut vielä parikymmentä kiloa lisää. Jolloin olisin ollut koko elämäni yksinäinen. Mä sanoisin sen näin - oikea koulu, väärä luokka/väärät ihmiset. Tosiaan, äikkä meni aivan vituilleen, minullakin. Todella laimeita kysymyksiä, ajatellen että tämä on historiallinen vuosi, kun vanhanmallinen koe on viimeistä kertaa. Sormet ristissä ens maanantaihin asti.