Rakkaat lukijat, jos teitä siellä edes on, Skorpionipojan voitte unohtaa.

Muutamaan päivään ei ole kuulunut mitään, vaikka olen soittanu x kertaa ja lähettänyt vain alle viisi tekstaria.
Onnistunko mä pilaamaan omalla innokkuudellani jonkun näinkin lupaavan alun? Olo on sanoin kuvaamaton, mutta yritetään. Alussahan ajattelin, että hei, kokeillaan, kokemusta karttuu ja virheist oppii - meiningillä. Ajattelin että ei tästä voi muutenkaan mitään tulla, koska muutan täältä kaupungista pois ja toinen on töissä kuus päivää seitsemästä ja mitä varmasti saman verran seuraavat kuukaudet. Joten eipä siitä tapaamisestakaan mitään olisi tullut. Siihen se kai lopulta olisikin kaatunut, arkipäivään ja sen vaikeuksiin. Kun kumminkin tunsin, että siinä on vastakkaisen sukupuolen edustaja, joka oikeasti ymmärtää mistä puhun, kun selitän että astiani puhuvat keskenään, avauduin. Siinä se virhe taisikin tapahtua. En olisi saanut avautua, ja menettää osaa sydämestäni ihmiselle jonka olin tavannut kaksi kertaa ja jonka syli tuntui minulle valetulta, huulista puhumattakaan. En en en. Tuntuu itsestä niin hölmöltä, että kun järkikin jo alussa sanoo, että ei tule mitään, nou kän duu, niin sydän vaan jatkaa. Vai kaipaanko niin suunnattomasti sitä toisen osapuolen hyväksyntää? Sitä, että mies oikeasti voisi minusta pitää. Mitä ilmeisemmin vastaus on kyllä. Kaikki, kaikki puhuu vastaan - muutto, oma elämän tilanne noin yleensä, eri elämän vaiheet jne. Mutta silti. Jos voisin, kääntäisin kelloa puolitoista viikkoa taaksepäin, enkä kokisi tätä ollenkaan. Vai kääntäisinkö sittenkään? Opinhan taas tästäkin jotain.

Jos tapaan miehen, saatan hyvinkin nähdä meidät silmissäni jakamassa aamu latten sängyssä ja tappelemassa sanomalehdestä ja leikkisästi kutittelemassa toisiamme. Oikeasti. Ehkä tämä sitten onkin se ongelmani. Aivan liian vilkas mielikuvitus. Kuvittelen asioita, ymmärrän etteivät ne ole totta, mutta silti pyrin lähes keinolla millä hyvänsä ja tahdolla, saamaan niistä tosia.

Tästäkin se taas nähdään - paljon lapsia, ja mahdollisimman peräkkäin. Onpahan niilläkin sitten toisensa keitä kiusata ja joitten kanssa viettää aikaa, eikä niinkuin minä, ainoana lapsena 12. ikävuoteen saakka, keksiä mielikuvitus ystäviä. Pyhpah. Tai sitten ei lapsia ollenkaan. Äh. Mieskin on vielä hakusessa. Ei. NO VITTU IHAN SAMA.

Sydämeen sattuu, sieluun sattuu, vitutus on potenssiin kymmenenmiljoonaa. Ja kaikki tämä oman tyhmyyden takia. Koska ilmiselvästihän tämä on minun vikani, eikö? Minä olin se joka oli liian innokas tapaamaan uudestaan, minä olin se joka suuteli, minä olin se joka halusi jäädä yöksi, minä olin se joka ihmetteli ääneen miksi ei ole löytänyt sinua aikasemmin, minäminäminä. Ha! Väärin. Se oli Hän. Kyllä *nyökkää*, yllättävä käänne.

Miksi ihmiset eivät voi olla rehellisiä? Jos minä olisin nyt se joka ei vastannu toisen puheluihin tai tekstiviesteihin, ilmoittaisin rehellisesti saatana, että hei, ei nyt toimi, sori, ja happy rest life, gooddamit. Mutta ei. Mä arvostan rehellisyyttä aivan valtavasti. En nyt välttämättä sitä, että sanotaan miltä se mun tekemä mekko nyt ihan oikeasti omasta mielestä näyttää, mutta sitä, että ollaan rehellisiä ihmissuhteissa. Koska mikään ei satuta ihmistä yhtäpaljon kuin ihmissuhde. Ne voivat ajaa raavaan miehen itsetuhon partaalle tai saada vegetaristin syömään lihaa. Ihmissuhteet siirtävät vuoria, ei rakkaus. Rakkaus on vain se "kiva extra", kaupan päällinen. Osta teltta, saat makuupussin kaupan päälle - meininki.

Koska mun ja Skorpionipojan tarusta ilmiselvästi ei tule mitään, olen vakavasti miettinyt, että lähettäisin tekstarin, jossa toivotan hyvää loppu elämää ja onnellista tulevaisuutta. Mutta jos lähetän sen, tapan sen lopullisen toivon siemenen, sen pienen optimismin siemenen jonka K on muhun istuttanu. Sen ikuisen pienen tytön, joka antaisi mitä vaan, jos joku ihana poika olisi pakottanut talkkarin avaamaan mun asunnon oven, ja olisi sytyttänyt tuhat kynttilää sinne ja haluaisi vain viettää aikaa yhdessä. Jooh jooh. Tiedetään, never gonna häppen. Tosin ei sen tarvisi edes olla mies. Eikä sen tarvisi edes haluta olla mun kanssa suhteessa. Tai mitään.

Kaikissa skorpari horoskoopeissa lukee aina, että skorpionilla on tämä pieni alue, josta kukaan ei tiedä mitään, ja joka on salaisuuksia täynnä. Miksi mulla on sellanen tunne, että kukaan mun läheisistä, ei ole vuosienkaan jälkeny hiffannu, että mä rakastan yllätyksiä? Mä olen aina ihan innoissani järjestämässä niitä muille, sopivan tilaisuuden tullen, mutta kukaan ei ikinä ajattele että hey, maybe the puppet maker likes dolls, not just makes them for fun or money. *kyrpii*

Tähän kohtaan sellainen vittuuntuneen näköinen hymiö.